Vancouver Island

Matkaraportti, Vancouver Island, Kanada.
Etsittäessä vaihtoehtoista kalapaikkaa Itämeren dioksiinipötköjen pyyntiin kyllästyneelle lohipuliukolle, voisi tuohon helposti sutkauttaa kummelimaisen vastauksen... KANADA. Muinaisen visan vastaushan oli ja on edelleenkin käypä vastaus ja sopii moneen kategoriaan. Kalamiehelle tuo vastaus tarjoaa lukemattomasti mahdollisuuksia ja unohtumattomia elämyksiä. Sieltä löytyy jokia ja merta, joiden kalastamisen jälkeen korvista kuohuu kokista ja ranteet ovat vaahterasiirappia.

Kalastusmatka_Kanada_21s

On useampaa lohilajia samaan aikaan joessa. Ja lupien puolesta niitä on hyvinkin edullista jahdata. Löytyy pieniä kaloja ja suuria kaloja, ja paljon karhuja joille kelpaa appeeksi pienet ja suuret kalat. Ympärillä jättimäiset puut ja saniaiset luovat viidakkomaisen tunnelman, mutta kahluuhousuja ilmastoiva viileä vesi kertoo kalamiehelle lohensukuistenkin tässä viidakossa viihtyvän. Paljon kotoisilla lohiapajilla viihtyneelle Kanadan maisemat ja luonto tarjoavat paljon muutakin, kuin vauraan lohitärpin. Meidän ensikosketus vaahteramaan lohenkalastukseen meni kutakuinkin näin..

Kaiken pahan alku
Jostain kumman syystä, ”korkkari” alias Kotkan korkeakoski on aina se paikka missä suuremmille vesille suuntautuvat lohi-reissut saavat ensimmäisen ajatusasteensa. Osasyynä kaikelle on myös korkkarin kylmäsavustamoa muistuttavalla makkaranpaistopaikalla. Joka lienee liian tuttu jalkojen lepuutuspaikka saamattomalle. Ja saamatonhan on aina altis uusille tuulille, kovien kalajuttujen siivittämänä.

Tälle reissulle kipinän antoi erään makkaranpaistotuokion ohessa ”Haukikoira” Vornasen kertomat hehkuttelut lyhyestä, mutta onnistuneesta reissusta Vancouver Islandille. Hänen tyylilleen värikkäiden tarinoiden innostamana, alkoivat hissun kissun reissun suunnittelut ja muiden Vancouver Islandilla vierailleiden ”haastattelut”. Sieltä täältä kuultujen ja luettujen juttujen perusteella saarella aiemmin vierailleet olivat keskittyneet enemmän perhokalastuksen saloihin ja tämä seikka hieman ”hämäsi” puntinheittäjän viriiliä sielua.

Kalastusmatka_Kanada_24s

Moinen tietämättömyys herätti epäileviä kysymyksiä; onko tuolla edes mahdollista heittää spinflugaa? Ovatko kaikki paikalliset joet pelkkiä pikkuriikkisiä ”kusiojia”? Pelkääkö ne Kanadan lohet virvelimiehiä? Vai virvelimiehet karhuja? Tässä oli selkeän tutkimusmatkan paikka. Lisäksi sopivalla määrällä kalastusaiheisia kysymyksiä ja tiedonjanoa, saadaan paatuneemmankin kalamiehen puntteihin uutta viriiliä elämää.

Monipuolisuutta kehiin ja menoksi
Taas. Kerran. Reissua suunniteltaessa oli otettava huomioon reissun mahdolliset ”oksakohdat”. Suunnitelmien peruslähtökohta oli osua paikalle kiusaamaan syys - lokakuun vaihteessa jokiin nousevia kuningaslohia. Lohien nousu jokiin Vancouver Islandilla ja muutoin Kanadan länsi-rannikolla tapahtuu pohjoisesta etelään päin kuten aikalailla Suomessakin.

Tämän suipohkon saaren molemmin puoliset lähes 500km pitkät rantaviivat tarjosivat vaihtoehtoja joista valita. Valitsemisessa helpotti aikaisemmin jokia kolunneiden kertomukset vallitsevista olosuhteista. Pitkällisen Lohiruletin pyörittämisen jälkeen ensimmäiseksi kalastuskohteeksi päätettiin valita saaren puolivälin yläpuolella itä-rannikolla sijaitseva Campbell River ja sen läpi virtaava samanniminen joki. Campbell:istä oli tarkoitus palailla takaisin ”alaspäin” Port Alberny:in Stamp Riverille ja käydä myös Alberny:stä muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla kuuluisalla Nitinat Riverillä.

Täältä matkan oli tarkoitus jatkua edelleen kuninkaat mielessä etelämmäs, mukaillen lohien mahdollista nousua ”alempiin” jokiin. Viimeinen stoppi oli määrätty pienehköön Lake Cowithan:in kylään, josta käsin pystyisimme operoimaan ”jotain” lähistön joista. Jokaiseen pysähdyspaikkaan varasimme ensimmäisille päiville yhden kalaopas-päivän, jotta pääsisimme nopeammin ”sisään” vallitseviin olosuhteisiin ja vakoiltua samalla kalapaikkoja. Valmisteltu suunnitelma tuntui kohtalaisen vedenpitävältä. Tarvitsi vain päästä perille toteuttamaan suunnitelma ja toteamaan vedenpitävyys.

Kalastusreissu_Kanada_28s

Campbell river – kuiva lohislummi
Kauas on pitkä matka – tosiaan. Ja kauas pilvet karkaavat, vai miten se meni.. Saavuttuamme saarelle toteuttamaan varsinaista suunnitelmaa ensimmäiset kuningaslohet silmissä kiiluen, oli matkan viimeisellä etapilla valtatien alittavista joista ja puroista havaittavissa, että pilvet ovat tosiaan olleet jo pitkään karkuteillä Vancouver Islandilta. Se kylmä rinki mikä tulee takapuoleen matkustettuasi 40 tuntia katsomaan kuivia jokia, ei välttämättä aina ole pieni ja mielessä alkoi pyöriä jos minkälaiset sadetanssit.

Tästä huolimatta tunnelmaa piti kuitenkin vielä korkealla nukkumattomuudesta johtuva promilleton henkinen humalatila ja tämän seikan ei annettu masentaa liikaa. Kalastusaikaa oli kuitenkin kaksi viikkoa. Pieni kupru tunnelmaan oli kuitenkin syntyä, kun saavuimme varattuun majapaikkaamme. Sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä asuinaluetta, jolla motellimme sijaitsi. Eikä oikeastaan riitä kuvailemaan itse motelliakaan. Kaikki alueen talot olivat ränsistyneitä, kuin Bangkokin laitamilla konsanaan. Ja ainoat merkit Amerikkalaistyylisestä sivistyksestä olivat kadun varressa köllivät Dodge RAM:it ja naapuruston pihoilta usein kuulunut Budwaiser –tölkin sihahdus.

Mieleenpainuvinta oli kuitenkin naapurihuoneessa asustellut kaveri, joka oli erikoistunut juomaan kaljaa huoneensa eteisessä etuovi auki ja tietenkin ilman paitaa. Ei olisi millään jaksanut uskoa, että on saapunut maailman kuuluun lohipaikkaan, kun puolen minuutin harkinnan jälkeen alue muistuttikin lähinnä slummi -aluetta. Mutta kalaanhan tänne oltiin lähdetty, eikä hienostelemaan!

Kalastusmatka_Kanada_26s

Paikat tutuiksi ja näkyykö niitä lohia
Ensimmäinen päivä perillä meni kutakuinkin ruokakauppojen etsimiseen ja käytännön asioiden selvittelyyn. Ja eduksi voi sanoa, että kaikki tarvittava löytyi todella läheltä. Etukäteen oli selvitelty, että kaupungista löytyi kaksi kalastustarvikeliikettä ja nehän oli ilman muuta ensimmäiseksi tarkisteltavien listalla. Näistä kun sai myös kalastusluvat ja pilkittyä hieman tietoa vallitsevista olosuhteista. Välinevalikoimiltaan liikkeet olivat korkeintaan keskitasoa ja jättivät näin runsaasti aukkoja kingin kalastuksen tarpeisiin.

Myyjiltä kalastus-olosuhteista tiedusteltaessa vastaukseksi tuli lähinnä tylyä kommenttia: vettä ei ole juuri satanut ja se piti kalat ”iskuvalmiudessa” kaikkien jokien suu-alueilla ja merellä. Jonkin verran liikkeissä kuitenkin annettiin Kanadalais-tyylistä positiivista valoa Campbell Riverin olosuhteille, tyyliin :”Kyllä siellä kohtuullisesti on kaloja ja voimalaitos päästää ylimääräistä vettä jokeen Lohien nousua stimuloidakseen”. Kun kaikki ihmiselämälle ”oleellinen” ravinto ja tiedonmurusia oli hankittu, oli viimein aika mennä katsastamaan itse joki, mitä oli aiemmin ihailtu vain googlen satelliittikuvista. Joen kalastettava osuus on vain vajaa 2 km merestä ylöspäin.

Täälläkin Lohien nousun katkaisee armotta voimalaitos. Laitoksen alapuolisia alueita on hieman säännelty perhokalastajien ja virvelin heittäjien kesken. Nopea rantojen kiertely paljasti, että perinteisen spinfluga -kalastukseen soveltuvat paikat olivat veden vähyyden vuoksi varsin kortilla ja laskettavissa yhden käden sormin. Ja niin olivat kalahavainnotkin kautta linjan, vaikka kristallin kirkkaasta vedestä kaloja olisi luullut havaitsevan tuon tuosta. Joen ylittäviltä silloilta ( 3 kpl ) oli hyvä tiirailla kalatilannetta, sillä näiden alapuolilla olivat kuulopuheiden mukaan heittokalastajien varmimmat ottipaikat. Kaloja ei kuitenkaan paria kingiä ja hopealohta lukuun ottamatta juuri näkynyt. Joku kumma voima sai kuitenkin tiirailemaan Alimmalta (North Highway) sillalta myös kauas alavirtaan. Ja siellä näytti tapahtuvan jotain ja paljon...

Löytyihän niitä, mutta ei pure
Paria hetkeä myöhemmin auto oli kahautettu joen alajuoksulle, josta löytyi pieni louhikkoinen heittopaikka aivan asuintalojen vierestä. Ja löytyi kaloja. Paljon pintovia kaloja. Sellaista lohikimaraa ei aikaisemmin ollut todistanut, edes Alaskassa, kun kingejä surffaili alvariinsa pintaa pitkin, hyppi, pomppi ja mitä lie kirmasivat. Aivan rannassakin näkyi ohi uivia lohia. Yhdellä onnettomalla metrisellä ”kaverilla” oli suussaan kiinni uistelijoiden käyttämä mustekalajigi ja tämän jatkeena 30 senttinen houkutinlevy, mutta se ei näyttänyt haittaavan menoa. Ylävirtaan oli tälläkin lohella hinku.

Kalastusmatka_Kanada_25s

Paikan löydyttyä fiilikset kokivat aidon ”nokia-ilmiön” ja nousivat oitis kattoon. Äkkiä uistinta sekaan ja kunnon kyytiä kalamiehille, oli luonnollisesti päällimmäinen ajatus. Miltei kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen jonkinlainen tärppi tuntui ansaitulta jutulta.. Mutta, vaikka isot Lohet möyhensivät aivan nokan edessä ja miehet paiskoivat jokeen kaiken arsenaalinsa kaikella taidolla, ei yhteistyöhaluisia kaloja osunut kohdalle. Parin tunnin tyhjänheiton jälkeen totesimme paikan aivan liian syväksi lusikalla kalastamiseen ja putkiperhotouhuun liian vuolaaksi. Lisäksi nousevalla vuorovedellä oli edelleen halu hidastaa virtausta. Kalat luultavasti painelivat paikasta pinnan tuntumassa huoletta ohitse paremmille apajille. Mutta yritys ei kuitenkaan ollut turha, koska saatiin sentään varmuus kalojen suuresta määrästä.. ja koosta.

Kait sitä pari heittoo vois kokeilla silloiltakin
Ensimmäinen päivä perillä ja oltiin sentään varmoja, että kalaa löytyy ja paljon. Ensimmäisen paikan ”puremattomuus” kuitenkin laittoi hieman miettimään millä noin syvästä voisi kalat saada ottamaan. Pienen aikaerolevon jälkeen päätettiin, että asiaan ei perehdytä enää samana päivänä ja suuntasimme iltapäiväksi joen alimmalle sillalle. Aiemmin sillalta katsellessa paikka vaikutti alustavista kehuista huolimatta köyhältä ja erittäin matalalta. Kuitenkin päätimme kiskoa kokeeksi parit perhot pohjaan.

Motellilta ei ollut sillalle kuin parisen sataa metriä, joten vaelsimmekin ehtoolla jokivarteen ”kumit päällä”. Kahlattuaan viimein jokeen saattoi kumien tarpeellisuudesta olla kahta mieltä, sillä kahluukamoista kastuivat pelkät huopapohjat ja vähän kengännauhojen päätä. Ei vakuuttanut ei vallinnut vesimäärä. ”Miten tämä voi olla jonkun mielestä hyvä paikka?”, kävi väistämättä mielessä. Putkiperhoja kuitenkin ryhdyttiin tarjoilemaan tyhjän näköiselle joelle.

Kalastusmatka_Kanada_31s

Aivan vastarannan tuntumassa, oli sillalta katsoessamme nähty hieman syvempää uomaa ja tätä aloimme pommittamaan. Ensimmäiset tovit kuluivat ihmetellessä virran nopeutta ja etsiessä oikeaa painoa perhon kaveriksi. Mutta pian alavirrassa alkoi näkyä keskittymistä häiritsevää liikehdintää. Sitä samaa liikehdintää, mitä aivan joen alajuoksulla aikaisemmin. Isoja mosauksia toisensa perään. Armotonta mulinaa.

Ranteet lukkoon
Kauaa ei mulinaa tarvinnut katsella, kun Mikalla oli jo tosi kyseessä. Elämänsä ensimmäinen kingi kiinni. Kala tarttui kuin tyhjästä ja alkoi räjähtävä vääntö. Siiman suhistua hetken pintaa pitkin ja lomailleen döörin päästettyä siimaa hyvän matkaa ulos, kala veti kuitenkin legendaarisen pidemmän korren. Vääntö tuntui kuitenkin uskomattomalta, sillä eihän paikasta voinut saada tärppiäkään. Pään pyörittelyä ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun oli jo oma vuoro. Aivan vastarannan talon edestä häiriintynyt kala imuroi perhon ja omatkin punttivälineet saivat päättää kesälomansa.

Tämä kala ei vaikuttanut yhtä vauraalta kuin Mikan aikaisempi, mutta terhakkaat tukistelut ja syöksyt saivat pelin päättymään kalan eduksi, eikä tätäkään saatu näytille. Tässä vaiheessa oli jo alitajuntaan saapunut itse ”hoo-moilanen” paikalle. Siis tästä voi saada kaloja? Ei auttanut kuin uskoa ja pitää vavasta tosissaan kiinni. Saman ajatuksen kanssa ”kompannut” Mika sai seuraavan mahdollisuuden, kun vain minuuttien päästä Abu Boronin ruodon saadessa vastaansa hyvän oloisen mitan Tyynenmeren Lohen ruotoa.

Jälleen taiston alussa siima suhisi pintakalvossa kalan ottaessa vauhtia vetäen samalla siimaa kireälle. Siiman kiristyttyä viulun kielelle kalalla oli Mikalle painava viesti; en aio tulla helposti. Mikan viesti kalalle oli tylympi; ei muuten olla tultu tänne pelkästään katselemaan. Heti alusta oli selvää, että vastapelurina oli kingi, vaikka mitään hyppykimaraa ei syntynyt. Kala junttasi ja junttasi ja otti kaiken ilon kovasta virrasta, mitä vain kala voi ottaa. Kala vain paineli alavirtaan hipoen vastarannan veneitä ja laitureita köysineen. Mika ei vain antanut periksi. Kun kala hetkeksikään rauhoittui, oli käveltävä viistosti pakilla ylävirtaan, jotta kalan saisi uimaan lähemmäksi omaa rantaa.

Kalastusreissu_Canada_6s

Alussa nämä rauhalliset hetket olivat melkoisen kortilla, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen kalallekin alkoi köydenveto lopulta riittämään. Kun ensimmäisen kerran näimme kalan kunnolla, tuli melkein ikävä haavia. Sellaista kun ei kuulunut varusteisiimme. Rantauttaminen olikin tehtävä tylysti ”pakittamalla” kala riittävän matalaan, toisen napatessa lopullisesti rauhoittunutta kalaa pyrstöstä kiinni. Muutaman pakitus kerran jälkeen se oli siinä; Mikan ensimmäinen kingi. Jos Kanadassa ei koskaan ole Naatalin Aurinko paistanut, niin nyt paistoi.

Reilut 10 kiloa kingiä oli tosiasia jota ei vain meinannut uskoa. Ei. Hämmästelylle ei kuitenkaan ollut liikoja aikoja, sillä ruskea köriläs oli palautettava nopeasti takaisin elementtiinsä. Siis äkkiä kamera vireeseen ja mies poseerausasentoon. Näin Mika aloitti pikaisesti hauiskäännön Kuningaslohella nostaakseen kalan kuvattavaksi, mutta silloin oli kalan vuoro lähettää viimeinen viestinsä. Kala aloitti nostossa pirullisen vengurtelevan kärhämänsä ja pomppasi jetlaakista kärsineen

Mikan käsistä takaisin vain 10 cm veteen ampaisten miehen jaloista nato-ohjuksen tavoin takaisin kotiinsa. Lopulta rannalle jäi vain kaksi hämäläistä lohipuliukkoa haavi auki ihmettelemään tapahtunutta. Katsoin kameraa, sainko kingistä edes vilausta talteen. Kuvassa näkyi vain roisketta ja kalan perään juoksevan Mikan takapuoli. Eipä ollut naurulla rajaa tämän episodin jälkeen, vaikka toki hieman harmitti ”muistoton” kalatapahtuma. Mutta tästä oli hyvä jatkaa.

VancouverIsland_fishing_3_s

Ja sehän jatkui
Ensimmäisen oltua ”veneessä” keräsimme luumme ja jatkoimme heittämistä. Kello alkoi jo painostamaan aurinkoa painumaan maillensa. Auringonlaskun seuraamiselle ei kuitenkaan jäänyt aikaa, sillä välittömästi heiton jatkuttua oli oma vuoro aloittaa talvisota Lohta vastaan. Kala nappasi uiton puolivälin tienoilla lujasta virrasta ja sai näin virrasta entistäkin enemmän apua ensimmäiseen syöksyynsä. Lienee itse perhoakin hirvittänyt se kyyti mihin oli joutunut. Vavan lakat rutisten, ranteet lukossa ja sormi puolalla oli ainoa lääke, millä saattoi kalaa estää tyhjentämästä kelaa.

Kalan painavuuden takia väkisinkin takaraivoon hiipi ajatus kylkikalasta. Kalan kovuus ei ollut normaalia. Päättäväinen junttaaja sai tilanteen näyttämään jo todella pahalta, kun kelalla oli muutamia kierroksia siimaa jäljellä. Ja peukalon lämmönsietokyky äärirajoilla tyhjäksi juoksevaa kelaa jarruttaessa. Särkkä jolta kalastimme ei ollut mikään lentokenttä ja kovin pitkälle perään ei ollut asiaa. Lopulta oli vain laitettava liinat kiinni. Kummatkin peukut puolalle ja vapaa olalle. Hallelujaa ja kiinni oli pidettävä lujaa. Hitaasti mutta varmasti tehdyt pienet kävelytuokiot ylävirtaan saivat kalan lopulta muuttamaan menohalujaan. Lopulta kiukkuinen kala antautui pois kovasta virrasta ja taisto sai jatkua normaalimpaan tapaan. Loppusävelet menivät ilman suurempaa dramatiikkaa ja kala saatiin kuin saatiinkin onnistuneesti matalikolle silmäpuntaroitavaksi.

Valokuvauskin sujui jo ilman komediaa ja putouksia. Lopuksi kala saatettiin takaisin elementtiinsä pienen elvytystuokion jälkeen. Tässä vaiheessa reissu oli jo pelastettu, kun kumpikin oli saanut ”paineenpoistokalan” ylös. Tuntui mahdottoman hienolta, kun pienestä epäuskosta huolimatta kalastus alkoi sujumaan. Tähän päivä ei toki päättynyt. Kalaa oli liikkeellä reilusti ja tapahtumia riitti. Joki antoi vielä ennen pimeää mukavan kokoiset kalat mieheen hyvine taisteluineen. Pimeyden saavuttua miehien oli kuitenkin laskettava aseensa. Paluumatkalla kun oli pieni pusikkoinen taival, eikä mukana ollut minkäänlaista valotuikkua. Onnistunutta päivää ei tahtonut päättää karhun kohtaamiseen pimeässä..

VancouverIsland_fishing_1bs

Gold River -aavekaupunki
Toiselle kokonaiselle päivälle Campbellissa oli vuorossa etukäteen varattu kalaopaspäivä. Oppaaksi varattu Harry Mcdonald veti pääasiassa uistelukeikkoja merelle, mutta pyynnöstä rantautui myös jokivarsiin. Harryn saapuessa noutamaan meitä lohislummista, oli hänellä jo selkeä visio kalapaikasta minne meidän tulisi mennä . Lyhyen juttutuokion jälkeen käänsimme auton nokan kohti uusia apajia. Kohti Gold Riveriä, jonne oli Campbellista matkaa noin 90 km.

Automatkan aikana Harry manaili koko saaren vesitilannetta ja lähes kaksi kuukautta kestänyttä sateetonta kautta. Oli kuivin kesä 114 vuoteen. Vaikka Harry oli selkeästi juttumiehiä ja tarinoita riitti niin asiakkaina olleista pöljistä miljonääreistä, kuin suomalaisistakin kalamiehistä, oli tämän äänestä havaittavissa pieni epätoivo. Harry ei ollut käynyt aikaisemmin joella samana kesänä, joten retki oli täysin veden jumalien armoilla . Matkalla joelle köröttelimme jokea nimellään mukailevan kyläpahasen lävitse (Gold River), jonka kulta-ajat olivat puolestaan kuivuneet metsätalouden globaalissa puristuksessa.

Kalastusmatka_Kanada_31s

Aikoinaan 5000 asukkaan kylästä 4000 oli muuttanut pois paikallisen paperitehtaan sulkemisen seurauksena. Tämä asia oli tietenkin hyvä Lohille ja luonnolle muuten, mutta osoitti uuden mantereen ihmisten painivan samojen arkihuolien kanssa kuten monet täällä kotona. Harryn kertomusten siivittämänä saavuimme lopulta varsinaisille kala-apajille. Heti ensimmäinen pooli paljasti kuitenkin hieman odotetun karun, tai pikemminkin kuivan totuuden.

Vettä ei ”joessa” juuri liikkunut. Pooli sinällään oli hieno paikka ja varmasti kaloja keräävä, kunhan vain vettä olisi. Pian käsky kävikin paikan vaihdolle ja jatkoimme matkaa muutaman kilometrin pikitietä alavirtaan päin, aivan jokisuulle. Joen suulla olikin sitten ensimmäisenä vastassa näky pystyyn lahonneesta paperitehtaasta. Paljon miellyttävämpi näky oli katsoa itse merelle. Merelle katsoessa suoraan sanoen haistoi Lohien läsnäolon. Ja jos hajuaistissa olisi ollut jotain vikaa, näköaisti olisi pelastanut tilanteen. Lohia kun näkyi pomppivan vähä joka puolella joen imussa. Poltteesta huolimatta emme voineet kalastaa alueella, koska olisimme tarvinneet siihen merialueen luvat. Niinpä kahautimme tietä pitkin hieman ylävirtaan, paperitehtaan vanhalle vedenottamolle.

VancouverIsland_fishing_5_s

Näkyy, ei juuri nykyy
Aivan tien pielessä auringon kanssa kilpaa kököttäneen ränsistyneen vedenottamon vieressä olleelta parkkipaikalta, avautui hieno laaksomainen näkymä ison seesteisen poolin ylle. Seesteisen poolin rauhaa rikkoi kutkuttavan usein toiveita nostattava Lohen pintakäynti. Parkkipaikan edessä olleelta poolin ainoalta järkevältä heittopaikalta oli nähtävissä, että poolissa seilasi edes takaisin muutaman kymmenen kingin parvi. Saattoi seassa toki muitakin Lohia olla.

Pidemmittä tuumauksitta Lohien yhteistyöhalukkuudesta alettiin ottamaan selvää. Tai lähinnä näissä olosuhteissa oli kysymys, josko arvan päävoitto osuisi omalle kohdalle. Tovin heittelyn tuloksena oli todettava, että arpaonni ei ollut myöten tällä poolilla. Paria laiskaa seurausta lukuunottamatta kaloja kiinnosti vain hengailu. Parkkipaikalta ala-virtaan katsoessa näkyi hieman sutjakkaampaa virtapaikkaa, ja houkuttelimme Harryä siirtämään kalaopastoimistonsa sinne. Miehen ilmeestä näki, että eräjormailu rämpimisineen ei nyt oikein maittanut ja ukko lienee toivoi istuvansa uisteluveneessä. Eikä ihme, sillä lämpötila huiteli 25 asteen tietämillä.

Nopsaan kuitenkin vetäisimme kahluukamat jalkaan ja rämmimme joen rantamia myöden alemmille pienemmille pooleille joilla oli jopa virtausta. Kalojakin näissä näytti majailevan ja jälleen aloimme tarjota pohjoismaisia alkupaloja lohensukuisille kavereille. Lottoa, vibraxia, RR -vaappua, salamanteria ja pääruokana putkiperhoja kaikissa maailman väreissä. Harry aloitti jopa jonkin tyyppisen koho – kuulapää nympfi show:n, jonka olisi viimeistään pitänyt olla viimeinen pisara varovaisille Lohille. Tässä vaiheessa alkoi tosissaan mietityttämään Kanadialaisten käsitys ison kalan onginnasta... -Kuka kalastaa 10 koon koukulla 15 kilosia kingejä? No, Harry ainakin.

VancouverIsland_fishing_4_s

Mikään ei kuitenkaan ärsyttänyt kaloja riittävästi, sillä reilun parin tunnin tarjoilun aikana ainoastaan pari pienempää kalaa intoutui puraisemaan Mikan hiuksen hienosti tarjoilemaa crockia. Auringon rehotus pilvettömältä taivaalta kuivatti motivaation melkoisen nopeasti ja annoimme epätoivonkin vaipua epätoivoon, ja pyysimme Harrya näyttämään vielä muita mahdollisia kalapaikkoja. Harry myöntyi heti ajatukseen ja aloimme tarpoa takaisin autolle.

Kaikkien viimein päästyä autolle, oli aika selvää miksi Harry ei ollut enää kovin kiinnostunut varsinaisesta ”eräjormailusta”. Hikikarpalot jotka koristivat miehen otsalohkoa, eivät olleet siitä pienimmästä päästä. Niinpä loput päivämme aikana nähdyt poolit olivatkin kaikille turvallisia, hikikarpalottomia ”drive-in” tyyppisiä kalapaikkoja, joissa kaikissa kyllä näkyi kaloja, mutta emme niitä enää vaivautuneet yrittämään ja viimeisenä urotekona menimme Gold Riverin shellille pitsalle. Kaiken kaikkiaan päivä oli varsin hauska, vaikka kaloja ei ylös asti saatukaan. Kiitos tästä kuului varsin viihdyttävälle supliikki-oppaallemme, Harrylle!

VancouverIsland_fishing_7bs

Saaliina tiedonmuruja
Vaikka aamupäivä oli poltettu kohtuullisen hintavalla ”kiertoajelulla” ilman kunnon kalastusta, persiissä oli silti hyvä kutina illan äksöniä ajatellen. Palaillessamme Gold Riveriltä kotia kohti utelimme Harryltä kalastaako näillä leveysasteilla ylipäätään kukaan yö-aikaan kingejä? ...ajatellen tietenkin samalla uusia mahdollisia niksejä Campbell Riverin kalastukseen. Vuosikymmeniä Kanadassa kalastaneelta mieheltä tähän seurasi yllättävä vastaus: Ei hän tiedä, ei ole koskaan kuullut! Vastaus hämmästytti enemmän, kuin suomen 6-1 voitto Ruotsista, mutta asiasta oli siis pikimiten otettava selvää.

Se tärkeä tieto mitä Harry tiesi kertoa Campbellin ja muutenkin paikallisten Lohien sielunelämästä, oli se, että Lohet nousivat joukolla jokiin aina vuoroveden ollessa korkeimmillaan. Saimme häneltä myös vuorovesitaulukon, josta kävi ilmi kulloisenkin vuoroveden huippukorkeus ja kellonaika. Taulukko antoi heti ymmärtää, että lohipuliukkojen elämä muuttuisi neli-vuorotyöksi, ilman pekkasia. Näin kauas ei kuitenkaan olla tultu nukkumaan, joten päivitimme tietoomme heti samaisen päivän illalta vuoroveden korkeimman ajankohdan. Ja tällöin päätimme iskeä aikaisemmin kingejä antaneen sillan alapuolelle.

VancouverIsland_fishing_9s

”Kaivetaas vähä vaakaa esille”
Iltapäivä oli rientänyt jo kohtuullisen pitkälle, ennen kuin lohipuliukot pääsivät takaisin siltansa alle. Aurinko oli selvästi lopettelemassa päättymätöntä loimettaan jatkaakseen sitä puidenlatvojen länsipuolella. Särkkä jolta aikaisemmin olimme heitelleet, oli muista kalamiehistä vapaana. Sitä hallitsi vain 10 sentin patja kristallin kirkasta voimalaitosvettä. Paria muuta apajilla ollutta kalastajaa näytti kiinnostavan enemmän siltojen välinen ”surmanloukulta” näyttänyt alue.

Välittömästi särkälle saapuessamme alavirrassa näkyi liikehdintää kalojen toimesta, joka oli oletettavasti nousuveden aikaansaamaa. Näkynyt molske aivan motellimme laiturin edessä alavirrassa oli jäätävä. Näky sai pienen ihailun jälkeen jopa kyseenalaistamaan omat jalansijansa. Oliko apaja sittenkin alempana, missä näkyi kahta – kolmea jäätävää lohta samaan aikaan pinnassa. Oli vain toivottava; kun vesi nousisi, kalatkin nousevat perhon ulottuville. Pikkuhiljaa pinnat alkoivatkin jälleen lähentyä ja adrenaliinia oli jo selkeästi verenkierrossa, tutisuttamassa taistelua odottavaa vapakättä.

Pian alkoivatkin jo ensimmäiset tapahtumat, kun pari lyhyttä tärppiä ilmiantoi kalojen saapumisen ottipaikoille. Pintakäyntejä ei kuitenkaan aivan edessämme näkynyt. Tämä lienee johtunut kovasta virtauksesta. Montaa hetkeä enempää ei paria tärpinpoikasta ehtinyt murehtia, sillä show lähti lopulta totaalisesti käsistä. Hetkessä kaikki kuullut kalajutut oli vain juttuja, kun kumpainenkin sai melkein jokaisella heitolla jonkinlaisen tärpin. Nyt oltiin jo todella asian ytimessä. Välillä kala vaati enemmän veroa ranteista, välillä se vei perhon mennessään, tai toimitti sen vastarannan köysiin. Kaloja vastaan sai tosissaan taistella, jotta kela ei juoksisi tyhjäksi 80 paunaisesta punotusta.

Viilennyt iltakaan ei meinannut lannistaa väsyttämisestä syntynyttä hikeä. Totaalisen pimeän lopulta saavuttua, ei ollut vielä näkyvissä purun hiipumista. Kingit purivat lähes mitä tahansa putkiperhoa jota jokeen tarjosi, kunhan perhon vain sai uimaan oikealla nopeudella. Lukuisten tärppien ja muutaman saadun kingin jälkeen Mikalle koitti se hetki, miksi oli toiselle puolelle maailmaa lohien takia lähtenyt, kun rouheen ja ranteita pakottaneen taistelun päätteeksi saattoi todeta: ”tän vois kyllä punnita”. Eikä tätä tahtoa sopinut uhmata, vaikka puru oli kovimmillaan.

Kalastusreissu_Canada_5s

Tämä Kingi näytti matalalla särkällä karille ajaneelta tankkerilta tai muutoin muistutti enemmän Tonnikalaa kuin Lohta. Poikkeuksellisen iso kala oli muutakin kuin silmäpunnittava, että päästäisiin oikeille kymmenluvuille tämän painon suhteen. Pikainen kalan puntarointi irtohavaksen avulla näytti lopulta vihreää valoa parinkympin kalan suhteen, kun digivaa´an lukema vakiintui 22 kiloon. Mahtava kala. Mahtava yö. Mutta salonkikelpoisen valokuvan saaminen harmaasta kalasta ja kalamiehestä pimeässä, olikin jo haastavaa puuhaa.

Kalan vapauttamisen jälkeen kalastus jatkui välittömästi. Vaikutti siltä, että liikkeellä oli selkeästi isompaa kalaa. Edellisestä taistelusta ja hämmästelystä ehti kulua vain yksi tyhjä heitto, kun oli oma vuoro ottaa mittaa silakkaimurista. Vääntö eteni tutulla kaavalla vavan lakat natisten ja lisäjarruvoimaa antaneen peukalon huutaessa hoosiannaa. Jo väsytyksen alussa totesin Mikalle ”heitä sie vaan, ei tämä ole niin iso kuin se sun edellinen” ja jatkoin kalan väsyttelyä.

Kymmenen minuutin uuvuttavan vääntämisen jälkeen särkällä pötkötti ruskea kojamo, jonka kyljenkorkeus ja pään mitta oli yli 48 koon kahluukenkä. Kahtakymppiä tämän yksilön ei kuitenkaan uskottu rikkovan, joten pelkkä valokuva sai riittää, jotta kala pääsisi nopeasti takaisin jatkamaan matkaansa ”kuoleman kudulle”. Tässä vaiheessa kumpikin mies oli jo enemmän kuin tyytyväinen päivän äksöniin. Aamun hintavat kiertoajelut ”munapatoineen” eivät pahemmin mieltä kaihertaneet. Kalantulo kun vaikutti olevan tolkuttoman kiihkeää, niin edelleen päätimme jatkaa heittämistä. Kunnes parin heittokierroksen jälkeen takaamme täysin pimeästä metsästä alkoi kuulua jokseenkin epämiellyttävän reipasta oksien pauketta.

Voitko kuvitella, että olisit karhun kanssa vastakkain pimeässä umpipöheikössä ja aseenasi olisi pelkkä jani-petterin valomiekankin huonosti korvaava otsalamppu? Jatkuva ratina ja ritinä saikin nopeasti miehet kannattamaan paikalta poistumista ja nukkumaan menoa. Vaikka olimmekin melkein keskellä kaupunkia, karhuja eksyi tavan tuosta myös ihmisten ilmoille. Oli parempi mennä itse haukkaamaan yöpalaa, kuin tulla haukatuksi. Mutta jo pelkästään tämä, koettu vaiherikas päivä sai reissun tuntumaan kaiken nähdyn vaivan arvoiselta. Nyt oltiin lohipuliukon paratiisissa!

VancouverIsland_fishing_13s

Pelkkää ilotulitusta
Parin upean kalastuspäivän jälkeen, olisi voinut jo kuvitella, että meininki hyytyy. Päinvastoin. Kahta ensimmäistä päivää seurasi vielä viisi hyvää kalastuspäivää sillan alapuolella, kun särkällä vieraili ihmeteltävänä kymmeniä kingejä, pari Chum salmoa ja Hopealohta. Samaa vuorovesitaktiikkaa toteuttamalla kalantuloa ei voinut ”estää”. Välillä puru oli todella kiihkeää suuremman parven pyyhältäessä ohitse. Ajoittain särkän reunamilla oli vain yksittäisiä kaloja ja ranteet saivat kaipaamaansa lepoa.

Vuorokauden ajallakaan ei lopulta vaikuttanut olevan suurta merkitystä kalantuloon. Kunhan vain nousuvesi oli ”päällä”, yöllä tai päivällä, niin ilotulitus saattoi alkaa. Olisi luullut, että pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko olisi edes vähän kangistanut lohien ottihaluja , mutta kalojen ärhäkkyydellä ei vain tuntunut olevan rajaa. Ainoat rajat jotka rannalta loppupeleissä näytti löytyvän, olivat rusketusrajat auringonpaisteen ansiosta. Kalastus näinä herran päivinä oli niin vakuuttavaa, että lopulta peruimme etukäteen suunnitellut ja varatut Port Albernyn kalastukset veden vähyyden pelossa. Meneillään oli sentään kuivin kesä 114 vuoteen

Vancouverin seudulla ja hyvää kalastusta ei uskaltanut tämän vuoksi ”vaarantaa” siirtymällä muualle. Mutta toinen raja mikä kaloille näytti muodostuneen, oli painoraja. Mikan 22 kiloinen rontti jäi lopulta suurimmaksi ylös saaduksi kalaksi. Viidentoista kilon kalojen kanssa kamppailuja oli kuitenkin aivan riittämiin asti. Armoton kalativolimme sai arvatenkin lopulta aikaan sen, että muita kalamiehiä alkoi ilmestyä iloksemme sillan kupeeseen. Näiden paikallisten turistien menestys oli kuitenkin enemmän menetys painotteista ”itsemurhakalastusta”, kun pääsääntöisesti heidän välineet olivat reilusti alimitoitettuja vallitseviin olosuhteisiin nähden.

VancouverIsland_fishing_8_s

Paikallisten harrastama sporttikalastus näytti enemmän perustuvan siimakaupoilla juoksemiseen, kuin kalojen ylös saamiseen ja kalan vapauttamiseen ilman, että huulessa roikkuisi puolallista siimaa. Vaikea oli ymmärtää, miksi edes yrittää perushaspelilla tai 7 luokan perhovehkeillä keskipainoltaan yli kympin kaloja. Kalastusvälineiden valinnassa olikin havaittavissa merkittävä kalastuskulttuuri ero kotoisiin lohenkalastus -menetelmiin verrattuna. Kaikille toki sallittakoon omat tapansa. Loppujen lopuksi hekin varmasti nauttivat omasta kalastus -draamastaan, ilotulitusmaisen siima-poksahduksen päättäessä kulloisenkin näytöksen. Mutta kaikki ilotulitukset päättyvät ainakaan, niin kävi myös meidän tivolillemme.

Ne on hei nousulohia!
Vasta seitsemäs kalastus päivä antoi kunnon viitteitä kalojen liikehdinnän muutoksesta. Hämmästykseksemme oli havaittavissa, että vesi nousi kulloisellakin vuorovedellä aina korkeammalle ja korkeammalle. Ja alkujaan ”kuivalla” särkällä alkoi olla vettä polviin asti. Kaloja kyllä oli aina havaittavissa vuoroveden saapuessa, mutta vain aniharva suostui enää perhoa puraisemaan. Jokin seikka virtauksessa oli muuttunut liikaa.

Ainakin vedenkorkeuden ja virtauksen lisääntymiselle löytyi lopulta vastaus paikallisen voimalaitoksen nettisivuilta, joilla kerrottiin virtausta lisättävän syyskuun puolesta välistä eteenpäin joka päivä 7 kuutiosekuntimetriä. Tällä siis saatiin stimuloitua vähävetisenkin joen kalat nousemaan ylemmäs kutupuuhiin. Kieltämättä taktiikkaa on kehuttava loistavaksi kalojen vedätykseksi voimalaitoksen puolesta, vaikka tämä nollasikin meidän lohisarakkeet nopeasti kalojen siirtyessä ylävirtaan. Yleisesti ottaen kaikkien on pyrittävä elämässä eteen ja ylöspäin, joten lohipuliukkojenkin oli aika vaihtaa sillanalusta.

VancouverIsland_fishing_10s

Mars ylimmälle sillalle
Kalojen uudelleen löytäminen ei lopulta tuottanut vaikeuksia, kunhan vain piti silmiään auki. Ja olihan jokialue voimalaitoksen alapuolella melko suppea. Paikat puntinheittoon vain edelleen olivat vähissä. Toiseksi paras vaihtoehto omiin putkiperho puuhasteluihin löytyi lopulta ylimmän sillan alapuolelta. Joitain heittokelpoisia ja tapahtumarikkaita paikkoja oli myös muutama kymmenen metriä siltaa alempana. Näillä alemmilla ottipaikoilla myös paikalliset saivat kohoviritelmillään paljon kontakteja kaloihin ja useita jopa rannalle asti.

Tämän sillan alapuolinen alue oli kokonaisuudessaan hieman haastavampi heittopaikka, kuin aikaisempi siltaveikkojen ”unelma spotti”. Näillä main joki oli melko kapea, nopea, ja virran sivussa taasen liian hidas. Lisäksi rantojen tuntumassa oli paljon uppopuutavaraa. Syvyyden puolesta kaikki oli loistavasti. Painolla tarjottua putkiperhoa oli vain vaikea saada pyytämään koko joen leveydeltä. Selkeiden ottikohtien löytyminen oli hankalaa, mutta parhaaksi paikaksi saatettiin ristiä kymmenisen metriä sillasta alaspäin olevan hiekkarannan alapää. Melkein samoilta jalansijoilta saimme pimeällä ja valoisalla vajaat parikymmentä lohitapahtumaa ja muuta pikkukivaa.

Isompia kaloja tältä beachilta ei ylös asti saatu, mutta parinkympin kokoluokan kaloihin oli kohtalokkaita kosketuksia, ikään kuin merkiksi isomusten läsnäolosta. Paikkana sillan tienoo on kuitenkin ihan nätti ja käymisen arvoinen. Sillan apajat olivat ilmeisen suosittuja myös paikallisten ja muiden turistien keskuudessa, sillä väkeä oli välillä ruuhkaksi asti. Itsemmekin hyväksi toteamalla ottipaikalla oli välillä jonon tynkää.

VancouverIsland_fishing_640

Nyt se on tämäkin päivä nähty
Yhtenä päivänä paikalle oli jostain tupsahtanut joukosta harmaasta selkeästi erottuvia perhomiehiä kunnon lohivehkeineen. Ja puuhat näyttivät muutenkin poikkeavan melkoisesti muiden lohestustavoista. Heidän virallisempi lohenkalastustapa bongaamallamme hot spotilla aiheutti tietenkin sen, että puntin lilluttelulle jäi huomattavasti vähemmän tilaa. Pienen tovin odottelun jälkeen yksi perhoveijareista saikin odotetun tapahtuman ja joutui siirtymään kalansa perässä alavirtaan, jatkamaan epätoivoista taisteluaan. Silloin allekirjoittanut näki saumansa koittaneen ja siirtyi kalanhimoissaan perhomiehen jalkojen vapauttamalle sijalle. Sille ”omalle” Hot Spotille.

Samaisella minuutilla alavirrassa tapahtui se legendaarinen ”kosaus” ja perhostelijan kala oli mennyt menojaan. Alavirrasta alkoikin pian kuulua monenmoista muminaa ja noitumista kahluuäänien kera. Kalan menettänyt mies ja tämän väsytystä kuvannut kaveri katsoivat takaisin saapuessaan suhteellisen vihaisesti paikkansa varastanutta punttimiestä. Viereen rantatörmälle rojahdettuaan ja lohtu-ohrapirtelön sihauksen jälkeen koitti paikkavarkaalle hetki kuulla kunniansa. Ja kommentointi tulikin jo ihan selkeällä suomen kielellä: ”on se nyt PRKLE, kun aina viedään se paikka missä on heittänyt, joka kerta, voi helkutti!”

VancouverIsland_fishing11s

Tämän kuullessani naamalle noussut virne vastasi vähintään parikymppisen Lohen saaneen miehen hymyä, etenkin kun sai tuttavallisesti ilmoittaa: ”kyllä sie tähän pääset takaisin heittämään. Myö ollaan kyä jo väsytelty kingejä aivan tarpeeksi”. Parin sekunnin hämmästelyn jälkeen perhoveijarin vastaus kuului kutakuinkin näin: ”Nyt se sitten tapahtui. Ollaan aina puhuttu, että joku päivä sen oman jalansijan tulee varastamaan suomalainen, ja vielä puntinheittäjä. Ja nyt se on sitten tämäkin päivä NÄHTY”. Tästä seuranneen pienen jutustelutuokion lomassa selvisi, että tämä porukka oli kalastanut Campbellissa useampana vuonna ja paikallisten tavat saattoivat välillä pitää vihaksi, kun nämä eivät tuntuneet ymmärtävän perhonheittäjän ja virvelimiehen vaatimaa ”hajurakoa”.

Samantapaista meininkiä oli toki itsekin jo havainnut alemmalla sillalla. Mutta tämä hauska yhteensattuma osoitti jälleen sen, että maailma on liian pieni, suomalaiselle perho- ja punttimiehelle, noin leikillä sanottuna. Missähän sitä seuraavaksi törmääkään maanmiehiinsä? Vain 10 päivää Campbellissa riitti tämän yhteensattuman toteutumiseen. Campbellissa koettujen mahtavien kalastushetkien jälkeen oli aika siirtyä uusille kohtalon urille ja antaa ranteille lepohetkiä.

VancouverIsland_fishing_15s

Visiitti Stampille
Ennen kuin Ford Escapen V8 murahti viimeisen kerran Campbellissa poislähdön kunniaksi, oli MaeMae Motellin emäntä vielä luvannut meille törkeän halvat majoitukset jokiranta mökistä seuraavalle kaudelle. Tämä vähän kummastutti, sillä aikaisemmin emäntä oli antanut tulikiven katkuista palautetta kahluukenkien aiheuttamasta kura-ongelmasta. Mutta annettu ”Special Price” tuskin tulee olemaan takaisin paluun syy. Koetun mukaan jo pelkkä kalastuskin riittää paluun syyksi.

Lohislummista suuntima kävi kohti Lake Cowichan:ia, joka oli samalla merkki alkaneesta kotimatkasta. Alustava suunnitelma sisälsi kalastusta myös Port Albernyn Stamp Riverillä ja Nitinatilla, mutta kaikkialla vallinneen kuivuuden vuoksi paikkojen kalastuksellisuuteen ei ollut luottoa. Ne siis vedettiin ”puihin”. Nitinat oli kaiken huipuksi suljettu kokonaan ja vielä etuajassa. Stamp River kuitenkin sijaitsi sopivasti ”kotimatkan” varrella, joten päätimme tehdä sinne piruuttamme pienen vierailun. Stamp River kun on kohtuullisen kuuluisa isosta kingi populaatiostaan ja näiden tiirailuun joella on myös erinomaiset mahdollisuudet paikassa nimeltä Stamp Fall´s.

Pikavisiitille oli siis selkeät perusteet. Stamp Fall´s on luonnostaan kaloille ”haasteellinen” ylityspaikka ja putouksen alapuolinen sola toimiikin Lohille selkeänä mietintä poolina ja korkeiden näköalarantojen edesauttamana myös turistirysänä. Vallinneiden heikkojen virtausten aikakautena virrassa levänneitä toinen toistaan suurempia Lohia, oli helppo bongailla korkeilta aidatuilta penkereiltä. Komeita, mutta ehkä hieman ”päivittyneitä” Lohia näkyi heti satoja. Ja näitä ihastuksissaan katselevia turisteja kymmenkunta. Eräs paikalla vieraillut kertoi karhujenkin toisinaan vierailevan näköaloja katselemassa.

Kalastusreissu_Canada_5s

Paikalle tehdyt aitaukset, eivät toki olleet ainoat käden ihmisen kädenjäljet näillä putouksilla. Paikalle kun oli rakennettu pitkät kalaportaat helpottamaan kymmenien tuhansien kalojen kohtalokasta vaellusta ylävirtaan. Kun hetken seurasi kalojen pomppimista kosken ”kuiville kiville”, ei tarvinnut sen kummoisemmin miettiä miksi portaat oli rakennettu. Portaat olivat jälleen selkeä maamerkki siitä, että Vancouver Islandilla todella tehtiin asioita kalojen läsnäolon ja urheilukalastuksen jatkuvuuden takaamiseksi.

Kalastus putousten liepeillä oli luonnollisesti kielletty, mutta hyville apajille ei noilta sijoilta ollut kohtuuttoman paljon matkaa. Kun oma aika oli tällä kertaa kortilla, tyydyimme ainoastaan pieneen viidakkoseikkailuun joen rantamilla, jonka kohokohta oli Herra Karhun ensitapaaminen tapaaminen Kanadassa. Monet Suomen passin omaavat henkilöt ovat kuitenkin Stampilla vierailleet ja komeita kaloja saaneet, joten seuraavalla kerralla tilanne on käytävä tarkistamassa uudelleen. Nyt matkan oli kuitenkin jatkuttava viimeiseen kohteeseen.

Elintaso nousuun
Reissumme viimeiseksi tukikohdaksi oli siis siunaantunut Lake Cowichan, josta oli tarkoitus operoida kolmena päivänä reissu ”jollekkin” lähistön lohijoelle. Majoitus oli varattu kylän nimeä myötäilevästä Lake Cowichan Wilderness Lodgesta. Lodgen omistajien vastuulle oli myös jätetty kalastuksen järjestäminen. Silloin kun majoituspaikan nimessä mainitaan sana ”lodge”, se on merkki siitä, että jossain alkavat kassakoneet laulamaan tai visa vinkumaan. Lodgeen asettumisen myötä lohipuliukoille oli siis tiedossa pienoinen ”elintason” nousu.

Tässä majapaikassa oli toden teolla panostettu viihtyvyyteen viittä tähteä hipovalla kunnianhimolla! Majoituspalvelua vetänyt Kenzie´n pariskunta oli rakentanut palvelunsa hyvin pitkälti kalastuksen ehdoille ja sen kyllä huomasi mm. sisustuksesta. Majatalon sisällä lähes tuoksui Lohen- ja Taimenen kalastukselle, kun heti aulasta löytyi perhonsidontapiste, chillailu-alueen pöydältä albumikaupalla kalankuvia ja kaiken kukkuraksi ”salahuone” jonne ainoastaan ”kalamiehillä” oli asiaa. Meillä ei sinne siis ollut asiaa. Jo pelkästä lodgeen sisään astumisesta seurasi perustyöläiselle punastuttava häpeä, kun alkoi tuntea itsensä kolmen vartin porvariksi.

Viimeinen niitti majoituksen tason ylilyönnin toteamiseen, oli loppujen lopuksi huoneestamme löytynyt poreamme! Tietämättämme olimme varanneet toisen majatalon sviiteistä! Pienoisesta alkushokista toipumisen jälkeen ajatukset saatiin kuitenkin kohdistettua takaisin itse kalastuksen pariin. Tuleva kalastuskohteemme oli paikalle saapumiseen asti ollut ainoastaan isännän omassa tiedossa ja tästä oli viimeistään nyt otettava selvää. Missä voisimme kalastaa, kun kaikki lähistön joet ovat todennäköisesti kuivia? Jos vastaus on joskus yllättävä, niin oli se nytkin. ”En kerro”, kuului isäntämiehen vastaus uteluihin. Herran perustelut tietämättömyyden ylläpitämiseen lausuttiin vapaasti käännettynä suurin piirtein näin: ”En halua, että puoli Kanadaa lukee kalapaikkamme Facebookista ja saapuu häiritsemään kalastustanne.

Hyvät kalapaikat ovat nyt harvassa ja tulijoita riittää”. Tälläisen valistuksen jälkeen kalaturistien kompassi oli lopullisesti sekaisin. Nyt pelattiin kovemmilla panoksilla kuin koskaan. Keskellä ”ei mitään”. Majoitukseen sisältyneen aamiaisen ajankohta sentään oli julkista tietoa, jotta olisimme ajoissa valmiita lähtemään mystiselle kalapaikallemme, jossa ulkoisesti Keke Rosbergia muistuttava isäntä uhosi kaiken kukkuraksi olevan tuhansittain Lohia! Näillä eväillä luvassa ei voinut olla kuin mielenkiintoista äksöniä.

Kalastusreissu_Canada_8s

Lohen merikalastusta
Makoisasti unta kaaliin vedetyn yön ja mahaan survotun armias amerikan mallisen aamupalan jälkeen, takapuolet istutettiin traileripaketilla koristellun Dodge Ram:iin kyytiin. Kuskin ja oppaan rooliin oli hieman yllättäen ilmestynyt ”Freddy”- niminen vanhempi herrasmies. Viimeinkin mystinen kalastusretki saattoi alkaa, ihme kyllä, ilman siteitä silmillä. Ikään kuin tunnelmaa ”latistamaan” mukaan oli pakattu oppaan vinkistä jokunen kevyempi avokelasetti, sillä kingi-luokan välineet olivat kuuleman mukaan liian järeitä salaisen apajan kaloille.

Campbell Riverillä ranteisiin tarttuneen kingipöhön johdosta tällä seikalla, ei enää tuntunut olevan suurtakaan merkitystä. Kaloja oli jo saatu aivan riittämiin asti. Ajomatka tuntemattomaan lähti käyntiin varovaisesti perinteisellä ”niitä näitä” – jutusteluilla, joiden tarkoitus oli johtaa loputtomaan kysymystulvaan tulevasta kalastuskohteesta. Kyselylle ja jaarittelulle tosiaan oli aikaa, sillä mäkirikkaita serpentiinitietä pitkin taitetulle taipaleelle kertyi pituutta 70 kilometriä.

Perille päästyämme, suurena salaisuutena varjellun kalapaikan nimeksi viimein paljastui San Juan River, ja tämän ”vuorovesiallas”. Kun Itse San Juan - joki oli kuihtunut olemattomiin kuivuuden vuoksi, turistien koijaaminen oli hoideltava kutakuinkin seisovavetisessä merenlahdessa kalastellen. Lohien narraaminen vuorovesien armoilla tuntui taas kerran hullulta, vaikka Freddy tarinoikin automatkalla edellisen reissun antaneen 17 Hopealohta ja paljon tärppejä. Kaikkea hullua on kuitenkin kokeiltava; tuli siitä viisaammaksi tai ei. Hulluuden ehdoille heittäytymistä kuitenkin edesauttoi jo pelkän veneen laskutoimien ohessa tehdyt useat kalahavainnot.

Jäätävän kylmästä aamusta huolimatta pintakäynnit saivat kankeat sormet syyhyämään heittämistä odottaessa ja aironlapoihin laitettiin liikettä. Sadan metrin soudun ja lahden suuaukon ylittävän sillan alittamisen jälkeen Freddy antoi luvan kalastukselle. Sillan yläpuolella sai kalastaa ”jokiluvalla”, kun taas tämän alapuolella tarvittiin ”merilupa” jota meillä ei ollut hallussa. Muutaman sillalta meren suuntaan kalastaneen intiaanin riuhtomista seuratessa, heräsi kysymys kuuluiko merilupaan myös rokastus –oikeus.

Oppaamme seurasi siltojen miesten puuhia hieman halveksuvin katsein, mutta vihoiltaan silti tarjosi entisille siltojen miehille edellisen reissunsa menestysvieheitä; Vibraxeja ja pieniä Croc –lusikoita siiman jatkeeksi. Näihin tarjouksiin suomalaisen lohestajan ylpeys ei kuitenkaan taipunut. Lohia pomppi ympärillä sellaiseen tahtiin, että niiden olisi luullut purevan mitä tahansa, jos yleensäkään mitään. Ensin oli kokeiltava kotoisia konsteja. Niinpä ensimmäiseksi pahaa mieltä vedeneläville päätyivät aiheuttamaan RR- ja Seita vaaput, tietenkin yksihaaraisella koukulla viritettynä. Tämä sai Freddyn totaalisesti tolaltaan ja pyörittelemään päätään.

Kalastusreissu_Canada_1s

Hetken ”lohipellossa” tyhjän heittelyämme katselleena, oppaamme intoutui kaskeamaan harvinaisen selkeästi, ettemme ole ”kalastamassa basseja”, viitaten näin vaapun turhaan käyttöön. Näillä nurkilla Mika taipui Vibraxin viettelevään kilinään oppaan mieliksi. Eikä aikaakaan, kun ensimmäinen Lohi kävi tukistelemassa Mikan lippaa . Tästä tunnelma sai lisää kaivattua sähköä. Montaa heittoa ei edelliseen rakoa ollut, kunnes oli seuraavan tärpin vuoro. Tällä kertaa tapahtumien jatkumo sai onnellisen lopun ja ensimmäinen muutaman kilon Hopealohi haavittiin veneeseen kuvattavaksi.

Ei mikään jätti, mutta kala kuitenkin. Oli lohdullista huomata, että edes joku sadoista veneen ympärillä pyörineistä kaloista suvaitsi puraista viehettä. Siimaan kaloja osui tuon tuosta, mutta eivät onneksi jääneet ulkoapäin koukkuun kiinni. Hieman pidemmän hiljaisen hetken jälkeen Mika sai toisen kalan Vibraxilla, kun omat pyydöt ”vetivät” edelleen nollaa. Lopulta hermopaine sai laittamaan samaisen lipan tyrkylle. Montaa kertaa pinkki lippa ei veden pintaan ehtinyt kilahtaa, kunnes pienehkö hopealohi päätti antaa tälle terhakkaat kyydit, ennen kyytiin haavimistaan ja ”happy endingiä”.

Oppaamme oli tässä vaiheessa ilmeestänsä päätellen nyt ”oikeassa”, kun koijattavat saivat hänen suosikki vieheillään kaloja. Tämä ei käynyt päinsä. Muutaman tyhjän heiton jälkeen koitti aika vaihtaa takaisin peliin pinkki RR-vaappu. Samoilla hetkillä Freddy tiedusteli josko miehet haluaisivat itsekin purra jotain, ja nyökkäysten saattelemana alkoi soutamaan rantaa kohti. Soudun vauhtia hyväksi käyttäen nakkasimme kumpikin viehätykset kauas sivulle pienoista uisteluhetkeä havitellen.

Muutaman vedon kuluttua tuli vihdoin kalalta odotettu hyväksyntä suomalaiselle käsityölle ja Lohi oli omassa tarjokkeessa kiinni. Muutamien komeiden hyppyjen ja syöksyjen jälkeen kaikki ilo oli lopulta kalan puolella, kun tämä meni menojaan. Mutta hienointa tässä oli saada tärppi kotoisiin kapuloihin! Freddyn mielestä tämä oli tietysti pelkkä sattuma ja jatkoi soutamistaan rantaa kohti.

Uskoo se Kanadan poikakin
Veneen rasahdettua oppaan valitseman ”lounaspaikan” rantaan, syöksyimme oitis härnäämään ohi lipuvaa lohiparvea. Nyt viimeistään oli näytettävä oppaalle mistä maasta lohivaaput pissivät. Ja se tulikin selväksi heti ensimmäisellä heitolla, kun vaappua vietiin jälleen ja tyyni veden pinta sai pärskähtää zumbaavan Lohen tahdissa pirstaleiksi. Freddy huomasi tapahtumien kulun ja saapui tiedustelemaan käytetyn vieheen laatua. Annetusta vaappuvasta vastauksesta oppaan plasmat alkoivat seota. Seuraavassa hetkessä mies oli jo kaatua mereen kapulaa suussaan pitelevää kalaa haaviessaan.

Tuntui kuin Suomi – Kanada ottelussa olisi tehty ensimmäinen takaa-ajo maali ja tuuletuksia ei säästelty. Lohikiima oli kuitenkin vain yhden tärpin mittainen ja parempi syönti jatkui rannan puolella majatalon emännän tekemien sämpylöiden ja piirakoiden parissa. Keposen kenttälounaan ja pienen onnistumisen jälkeen kuitenkin jaksaa aina paremmin heittää tyhjää. Ja sitä oli jälleen yllin kyllin heitettävänä. Hopealohia näkyi hyppivän joka puolella, jotenkin laiskanlaisesti ja purevan yhtä laiskasti. Ajoittain jotkut kalat vaivautuivat seuraamaan härpäkkeitä veneen viereen asti. Mutta mitään mullistavaa ei tapahtunut.

Vieheruletti pyörähti koko arsenaalin lävitse useampaan kertaan, mutta oikotietä onneen ei tuntunut löytyvän. Ajan palaessa Freddy intoutui filosofoimaan kalojen puruhaluja monelta kantilta ja oli vahvasti sitä mieltä, että juuri merestä joen imuun nousseet kalat olivat ärhäköimpiä puremaan. Niinpä päivän viimeiset hetket päätettiin viettää aivan lahden suuaukon tienoilla odottamassa, josko rouheet pari metriä vaihdellut vuorovesi toisi uusia kaloja tullessaan. Ja valittu taktiikka ei ollut hassumpi. Kun vuorovesi alkoi saavuttaa nopeinta nousuaan, veneen ympärillä hyppi useampaa peilikirkasta kalaa samaan aikaan ilmaan.

Liikehdintä oli todella aktiivista, ja tämä oli houkutellut lahden sisälle myös hylkeitä, joka toi oman jännityksensä kalastukseen. Aikaisemmin hylkeet olivat "vieneet" asiakkailta kiinni olleita kalaparkoja ja antaneet samalla rahalla hyvät, unohtumattomat "kyydit". Vastaavasta tilanteesta emme kuitenkaan päässeet "nauttimaan", vaikka päivän viimeisen ylös saadun lohen väsyttelyn aikana näin olisi voinut käydä. Viimeinenkin saatu kala hairahtui pinkkiin RR - vaappuun. Tämä sai viimein Freddyn myöntämään kapulan toimivuuden ja mikäs olisikaan ollut sen parempi päätös päivälle, kuin 3 - 2 kavennusmaali ensimmäisen erän lopussa.

Inkkarit riehuu
Koska pelikentät kalastuksen saralla olivat kuivuuden vuoksi sulaneet tai pikemminkin haihtuneet, seuraavat kaksi päivää vietettiin samaisella lahdella. Vaikka kalapaikan kordinaatit oli netin välityksellä paljastettu, ei muita kalastajia liiemmin näkynyt. Harmiksemme Lahdella pyörineiden lohien puruhalut ottivat reilun takapakin ensimmäisestä päivästä kelin kirkastumisen jälkeen. Heikosta purusta huolimatta suomalaisen käsityön toimivuudesta saatiin oppaalle vielä lisänäyttöä. Loppulukemat vieheiden leikkimielisessä kisassa jäivät lukemiin 5 – 5 ja tämä sai oppaan jopa tiedustelemaan ”mistä näitä oikein saa?”.

Viimeiset hetket San Juanin apajilla tarjosivat pari muutakin draamaa, kuin pelkkää viehevalintojen maaottelua. Ensimmäisessä näytöksessä pääosaa näyttelivät kaksi rokastajaa. Nämä kaverit eivät tyytyneet pelkkään sillalta rokastamiseen, sillä persiin alta löytyi köyhän miehen busteri ja raybanien takaa kosolti röyhkeyttä. Keskellä kirkasta päivää todistettu ryöstökalastus –episodi oli varsin huvittavaa seurattavaa kaikesta rujuudesta huolimatta. Freddyä rokastus puuhat lämmittivät hieman erilailla. Pelkällä koukulla nykiminen ei kuitenkaan ollut pelkkää suoltojuhlaa, kun koko aamupäivän tämä sankari kaksikko keskittyi repimään pelkkää tyhjää.

Näiden herrasmies kalastajien osumatarkkuutta ei parantanut edes toistuvat heitot siimojemme ja vieheiden yli. Ristikkäisheittojen jälkeen Freddyllä alkoi hirttämään kiinni ja käytiin lyhyt mutta ytimekäs sanasota, joka paljasti, että naapuriveneessä on paremmat valtit kädessä. Ja valtin nimi oli ”alkuperäiskansalaisuus”, eli intiaani -tausta. Tämän selvittyä Freddy meni hiljaiseksi ja ei enää voinut kuin pahoitella meille rokki-session todistamista. Intiaaneilla kun on hieman erilaiset oikeudet nostella kaloja ”ruokatarpeiksi” verrattaessa meihin kalpeanaamoihin. Pian sanasodan jälkeen kuitenkin näytti, että kaksikko luovuttaisi touhunsa veneen suunnatessa veneluiskaa kohti. Mutta luulo oli väärä.

Pian Meno jatkui aikaisemmin nähtyyn tapaan. Jotain onnistumisen kannalta ratkaisevaa rannalta oli haettu, sillä nyt inkkarimiesten veneeseen alkoi nousta Lohia yksi toisensa jälkeen. Intiaanismiesten taholla selkeästi huomattiin meidän veneessä vallinnut hiiltymys rokastelupuuhista ja kalojen puremattomuus vieheisiin. Näimpä ikään kuin omaa menestystään juhlistaakseen kavereista äänekkäämpi päätti esittää alkuperäiskansojen kielellä esitettyjä voitonlauluja saaden koko lahden raikumaan. Lienevät saaneet samat kiksit, kuin esi-isänsä aikanaan valkonaamojen päänahan irrottamisesta.

Tällä kertaa kyse oli onneksi vain kalannahasta. Nämä tapahtumat hieman muuttivat käsitystä Kanadan tarkkaakin tarkemmista kalastussäännöistä ja muuten kalastuskulttuurista. Oppaan kertoman mukaan Intiaaneilla kuului olevan melkoisen paljon erityisoikeuksia kalastuksen saralla ja valitteli, että jotkut porukat toimivat niiden varjolla hieman häikäilemättömästi. Toinen Näytös oli jo enempi huumoripainotteinen.

Viimeisenä aamuna Mika pääsi tunnustelemaan miltä yli 50 kg hylje tuntuu siiman päässä. Alkujaan taistelussa oli luonnollisesti vain mies vastaan kala, mutta hylkeen huomattua helpon makupalan olevan tarjolla , se lienee päättänyt ”auttaa” kalaa pakoon. Tätä Herra Hylje ei kuitenkaan tehnyt kertapuraisulla, sillä kalastajan kustannuksella oli luonnollisesti hieman leikittävä. Veneessä käynnissä olevaan tilanteeseen herättiin vasta parin pidemmän syöksyn jälkeen. Ja äkkiä muutaman kilon kalan väsytys muuttui ”hai – väännöksi” siiman suhistessa ulos kelalta.

Tämä leikki ei onneksi jatkunut pitkään, sillä hylje korjasi nopeasti pidemmän korren paukuttaen siimat mennessään poikki. Samassa syssyssä omistajaa vaihtoi myös Mikan "räsäsen seiska", joka huonolla tuurilla saattoi päätyä hylkeen kielikoruksi. Freddyn mukaan tämän kaltaiset yhteenotot hylkeen kanssa ovat paljon tavallisempia, kuin rokastavien intiaanien kohtaaminen. Niin tai näin, mutta jälleen oli nähty mielenkiintoisia seikkoja Vancouver Islandin kalastuksesta. San Juanin kalapäivien jälkeen saattoi hyvillä mielin lyödä varmasti kaikkensa tehneelle Freddylle tipit kouraan ja pakata vavat pusseihinsa kotimatkaa varten.

Reissun rakennusaineet
Lähdetään liikkeelle lentopuuhista. Helpoiten Vancouver Islandille pääsee lentämällä saaren "pääkaupunkiin" Victoriaan. Vaihtoehtoisesti saarelle voi lauttailla Vancouverin tai Seattlen kautta, jos haluaa matkalla piipahtaa isommissa kaupungeissa. Suoria lentoja saarelle ei Euroopan mantereelta luonnollisesti ole saatavilla, joten reissu on taitettava parilla koneenvaihdolla. Valittujen lentojen osalta on hyvä huomioida, osuuko joku koneen vaihdoista jenkkien puolelle.

Näin tapahtuessa lentojen vaihtoihin on syytä varata reilusti aikaa kohtullisen tarkkojen turvatoimien vuoksi. Lisäksi on muistettava hommata ESTA -lupa netistä, vaikka olisikin vain läpikulkumatkalla jollain Yhdysvaltojen lentokentistä. Lentojen meno - paluu hinnat olivat 2012 syksyllä 1100 euroa. Saarella liikkumiseen kätevin vaihtoehto on vuokrata auto. Tällä kertaa Ford Escapen sai kahdeksi viikoksi vajaalla 700 eurolla vakuutuksineen. Lisäksi auton sai suoraan lentokentältä Victoriassa, joten saarelle "jalkautuminen" oli suhteellisen vaivatonta.

Autoa vuokratessa olisi hyvä valita hieman maastokelpoisempi auto, jotta voisi tavoitella syrjäisempiäkin jokipätkiä. Mutta harvoin autojen vuokraajat hyväksyvät vuokrapeliensä maastoajoa, vaikka alla olisikin ns. citymaasturi. Autoa vuokrattaessa ehtoihin onkin syytä tutustua erityisen huolellisesti. Kiinteäseinäistä majoitusta saarelta etsivän on parasta turvautua googlen ja hotellien hakukoneiden suomiin apuihin. Isommista asuinkeskittymistä hotelleja, motelleja ja B & B majoituksia löytyy kohtuudella ja kaiken tasoisia. Motelleissa VRK/hinnat pyörivät 60 – 80 taalan nurkilla. Camping –henkisille löytyy telttailupaikkoja, sikäli kun karhujen kanssa uskaltaa pelata.

Kalastuksen saralla tärkeintä on tietää mitä missä ja milloin aikoo kalastaa, ja sen perusteella valita kalastuslupansa. Merelle ja joelle on eri luvat, ja näihin voi valita eri "ominaisuuksia" kohdekaloja silmällä pitäen, sekä sen mukaan aikooko kaloja ottaa vai päästää takaisin. Mututuntumalla jokikalastuksen säännökset ovat jokseenkin sekalaisia ja saattavat kaiken huipuksi muuttua kesken kauden. Säännöistä ja mahdollisista muutoksista kannattaakin kysellä paikallisista kalastustarvikeliikkeistä. Meren osalta säännöt ovat hieman yksioikoisemmat. Mikään ylitsepääsemätön haaste lupa-asiat eivät kuitenkaan ole ja hinnat eivät päätä huimaa.

Peruskalastuslupa jokialueille maksoi noin 80 euroa/vuosi. Jos puolestaan haluaa kokea hintoja jotka laittavat pään pyörälle, voi kokeilla paikallisen kalaoppaan palveluksia joella tai merellä. Näiden hintahaarukka tuntitaksasta puhuttaessa pyörii 70 - 100 kanukki taalan kieppeillä. Myös kalastustarvikkeet olivat kovissa hinnoissa ja kaikkea tarpeellista ei edes ollut saatavilla. Ainakin punttikalastajan kannattaa raahata kaikki tarvittava tavara kotoa asti. Perusselviytymisen kannalta tärkeät ruoka- ja ravintolahinnat olivat Kanadassa yllättävän korkeat. Maitolitra oli kaksi kertaa kalliimpaa kuin bensalitra ( euron litra ) ja jogurttia ei edes raskinut ostaa. Toivottavasti tässä jutussa oli hienokseltaan käypiä vinkkejä ja hyödyllisiä kokemuksia Kanadan maalta.

Kanadan video:
https://www.youtube.com/watch?v=NrfU2AqGNMw

Artikkeli: © Juhani Repo.
Kuvat: © Juhani Repo.

Copyright © Luonnossa -palvelu. All rights reserved.

 



Etusivulle | Sivun alkuun | Foorumiin